ilman satulaa.

Taas parin päivät jutut samassa, kiirettä pitänyt, mutta ihan kivaa sellaista (: 

Perjantai 25.11: Edellisenä päivänä vapaa ja sitä edellisenä juoksutus irtona, joten toivoin poni olevan parempi. Oli se ehkä ihan vähän, mutta ei siltikään mitenkään "normaali", vaan todella tahmea etenemään. Pyörittiin alkuun maneesissa, pikaisesti käynti ja ravi molemmissa suunnissa melko rennosti läpi, "tehtävinä" mm. isoa kahdeksikkoa ja pitkillä sivuilla isompaa ravia. Ja tehtiin ensimmäisiä oikeasti kunnollisia ravivoltteja, eli tasapaino on todellakin parantunut! Pätkittäin poni oli ok, mutta sitä sai kyllä ratsastaa todella reilusti eteen, ja selkä aristeli yhä, joten ehkä 15 min jälkeen suunnattiin ratsastusradalle. Ravattiin siinäkin pätkiä, poni pysyi todella kivasti käsissä, eikä lähtenyt normaaliin tapaan jyräämään ravuriravia menemään, jee. 

Lauantai 26.11: Menin tallille vasta myöhään illalla, suoraan töistä ja laiskotti ihan pirusti. Nappasin ponin liinaan ja sille vaan viltin selkään. Maneesissa ei ollut ketään muita, joten päädyinkin päästämään sen taas kerran irti. Tällä kertaa poni jaksoi sinkoilla pidempään kuin viimeksi, oli kiva katsella, kun toinen pukitteli menemään, ponilla vaikutti olevan aika kivaa (: Sitten se ravaili nätisti ja antoi ihan kivasti kiinnikin, tuli ihan itse minun luokseni puhisemaan. 

Tällä kertaa nappasin kaukaa viisaana kypärän mukaan ja onnistuin kapuamaan selkään. En ole piiiiitkään aikaan mennyt ilman satulaa, joten oli aika hurjaa :D Keikuin kuitenkin kyydissä joten kuten, ja kunhan vähän tottui, niin se oli todella kivaa. Ravasinkin pikkuisen, maksimissaan kymmenen askeleen pikkupätkiä. J pysyi hienosti tosi rauhallisena ja minä ihme kyllä pysyin selässä. Käveltiin takaisin tallille, ketään muita ei ollutkaan enää siellä, joten laittelin ponin rauhassa talliin. 

Tälläisinä iltoina kun kaikki tuntuu sujuvan, poniin tuntuu olevan hyvä "yhteys" ja pääsee tekemään sen kanssa kaikkea kivaa, tulee niin sellainen olo, että olisi aivan unelmaa, jos poni olisi oma... On niin houkutteleva ajatus, että menisi neuvottelemaan sen omistajan kanssa vähintään ylläpitodiilistä tai jostakin, se toisi varmuutta ponin pysymisestä minun elämässäni... Sinne menisi kaikki rahat ja vapaa-aika, mutta toisaalta, viimeiset kolme vuotta tuo otus on ollut minulle "Se Hevonen", jota piristää huonoa päivää ja jonka kanssa on ihan mielettömän paljon ikimuistoisia hetkiä, se hevonen, joka todella olisi sen arvoinen...