Kengittäjä oli käynyt torstaina ja tänään ehdin itse katsomaan Jästiä. Omistaja kehotti menemään selkään ja kokeilemaan, miltä tuntuu. Ensin piti tietysti kaivaa mutakerroksen alta hevonen esiin, huomasi kyllä, että liikutus on ollut olematonta, kun poni hosui joka suuntaan käytävällä.
Itsesuojeluvaistoni on viime aikoijen putoilun asiosta muistuttanut olemassaolostaan, joten nappasin liinan mukaan tallista. (Tosin jännitettävää riitti juoksuttamisessakin, sillä vaikka ollaan ponin kanssa oltu tekemisissä ainakin 3-4v. ajan, en ole ikinä ennen juoksuttanut sitä, enkä mitään muutakaan hevosta aikoihin :D) Poni pukitteli siihen malliin, että olin kuitenkin ihan tyytyväinen seistessäni maassa, eikä se ihme kyllä onnistunut sotkeutumaan liinaankaan. Jästi pysyi kohtalaisesti ympyrällä ja pahimman hepulinsa purettuaan suostui melko nätisti hidastamaankin. Luulen, että otetaan liinassa pyöriminen jatkossakin ohjelmaan, koska esim. laukkaa voisi olla hyvä opetella paremmaksi myös ilman ratsastajaa ja ponin herkistely ääniavuille/kehonkielelle maasta käsin voisi sekin olla hyödyllistä.
Molempien suuntien jälkeen kiipesin selkään, J ei onneksi ontunut. Tutussa hevosessa huomaa kuitenkin ne pienenpienetkin erot, eikä käynti tuntunut aivan täysin normaalilta, vaan jollain tapaa jännittyneeltä. Sellainen sanoinkuvaamaton tunne selkäytimessä, että vaikka kaikki vaikutti olevan kunnossa, niin jokin tuntui erilaiselta. Jatkoin ratsastamalla ponia läpi ja käynti parani ponin rentoutuessa.
Otin ravia alkuun muutaman askeleen kerrallaan, kentän pohja oli sateen takia todella liukas, joten tahdoin pitää ponin koko ajan hallinnassa tavanomaisen kaahotuksen sijaan. Ravi sujui rauhallisesti, ehkä vähän huolestuttavankin rauhallisesti. En ole aivan varma, varoiko poni liukasta kenttää vai aristeliko jalkaansa, mutta se eteni todella varovasti hipsutellen... Rauhallisuus helpotti kuitenkin omaa ratsastamistani, kun seuraavan jättipukkiloikan odottamisen sijaan pystyin keskittymään muuhunkin. Siirtymisten lisäksi lähinnä pyörittiin isoa ympyrää ja hain niitä muutaman kunnollisen askeleen pätkiä, sitten loppukäynnit ja pois.
Olen viime aikoina huomannut, että kenttätyöskentelyssä turhantarkan piiperryksen - joka yleensä johtaa siihen, että poni ei tajua mitä pyydän, protestoi ja minä turhaudun - sijaan keskittyminen ihan perusjuttuihin mahdollisimman rennosti ja rauhassa tuntuu hyvältä. En kuitenkaan saa päästää itseäni enkä ponia liian helpolla, vaan esim. laukkaa olisi kyllä treenattava, sillä vaikeiden asioiden välttely tuskin johtaa mihinkään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti